Gradu vauhtiin

Wau! Olenpa hukassa tekniikan kanssa, tervetuloa 2010-luvulle, siis.

Moi, mie oon Riko ja tarkoituksenani olisi tehdä gradu... Tai siis gradua olen tekemässä, näin olen ihmisille väittänyt ties miten kauan. Pahoittelen tämän tekstin luonnetta, mutta en ole siitä pahoillani. Minulla on aina ollut jonkinlaisia ongelmia ollut tekstin tuottamisessa. Tai no ei ehkä tekstin sinänsä, mutta hyvän, jäsentyneen tekstin – siis sellaisen, johon itsekin olisi tyytyväinen.Normaali ihminen ei kirjoita sähköpostiviestiä kahta tuntia miettien yksittäisiä sanavalintoja ja niiden luomia konnotaatiota, pohtien ottaako lukija tekstin ehkä hienovaraisena vittuiluna. Kerran kirjoittamani teksti saattaa, ja useimmiten onkin tosiasiassa pyyhitty yhteensä ehkä kymmenkunta kertaa pois tästä todellisuudesta ja tuloksena on jotain, mikä ei ehkäpä sitten enää olekkaan niin persoonallisen ilmaisun tulosta, kuin tarkkarajainen kulissi. Mutta siis, kuten arvata saattaa u2013 tai sitten ei u2013 kirjoitan tämän tekstin vähän samaan tyyliin, tai ei niin vähän, vaan täysin kuten kirjoittelisin pikaviestiohjelmassa siellä oleskelevalle – hyvin vähäiselle – yleisölle.Tämä siis tarkoittaa välittämättä yhtään viestin luettavuudesta (tai välittäen melko paljon totta puhuen), mutta kuitenkin pyrkien säilyttämään samanlaatuisen typerän tajunnanvirran, jonka puhe tuo tullessaan kun vauhtiin pääsee. Funktionaan tällä on lähinnä huvittaa itseäni ja saada tekstiä syntymään aivan eri tahtia kuin virallisisemmissa viesteissä (kuten sähköposteissa, joiden kirjoittaminen osissaa on tärkeimpien viestien – eli työtä koskevien –osalla vienyt kolme päivää).Mutta tarkoituksenani on siis ottaa tämä blogikirjoittaminen, ja varmaan kirjoittaminen muutenkin kurssin osalta, ihan vaan siinä muodossa, että avittuisi tesktin (deskin) itsensä ulostaminen, olipa laatu minkälaista hyvänsä (tarkoitus ei ollut kopioida muiden vitsejä, en muista mitä ajattelin puoli riviä sitten, mutta se oli jotain ihan muuta).

Jeeps, mutta itse gradusta. Gradu on tosissaan ollut "vireillä" kohta puolitoista vuotta, mutta eteneminen on ollut aika olematonta. Tarkoituksenani oli valmistua alunperin täksi kesäksi, mutta gradun ja itsensä potkiminen käyntiin ei ole edennyt (aiemmasta lauseesta voi rivienvälistä lukea jotain, mitä en sinne tarkoittanut, enkä jaksa miettiä rivienvälistä todellisuuspohjaa). Noniin, nyt minulla on ideakin mitä kirjoitan tässä alle suoltuvassa tekstissä (pahoittelen taas huonoja konnotaatioita, mutta vietin jo 15 sekunttia miettien miten korjataan aiempaa lausetta, jotta se ei käsittelisi inkontinenssia jotain inkontinenssiin). Mutta miten edes sanotaan "tuottaa tekstiä" järkevästi? Teksti on näytölläni ja se valuu tuota alakulmaa kohden, se ei ole työn alla tai en edes tuota sitä (maatila tuottaa ruokaa ja yritys tuottaa rahaa)... Mutta joo, jätän tämän ongelman myöhempää varten ja häikäilemättä lisään nämäkin lauseet kasvattamaan loppullista merkkimäärää. Ongelmani lienee melko selvästi kuvattu, vaikka en siitä itsestään hirveästi ole puhunut. Tekisipä mieli piirtää tähän kirjoitukseen omia muistiinpanoja, nuoli sinne tai tänne. Minulla oli jo ainakin kolme ideaa miten pääsisin tekstissä eteenpäin, mutta nyt ne katosivat kun ne katosivat.

Nuoli ylhäältä tähän. Ehkä ei tekstin eksaktius ole niinkään se suuri ongelma, vaikka sellainen kuva voikin tulla, vaan jäsentäminen. Tekstin suhteen kerran mainittu asia on jo kertaalleen käsitelty, kun se tosiasiassa pään sisällä linkittyy useampaan eri kohtaan. Puheessa tätä ongelmaa ei ole ja toisto sallitaan eri tavoin ja ihan eri määrin. Minulle on kyllä tosin sanottu lukemattomia kertoja kysyessäni "olenko kertonut tästä ja tästä", että todellakin olen vähintään kolme kertaa – ehkäpä juuri tästä juontuu pikkutarkkuus tekstin suhteen ja se, että jää sen kanssa miettimään, eikä niitä merkkejä ilmesty ruudulle asti. Samalla teksti on kuitenkin melko hyvää, mutta taantuu tasolle, jossa se ei tavoita päänsisäisestä kaaoksesta ja niistä "hienoista" ideoista kuin murto-osan. Mutta ehkä kirjoitan itse graduni aiheesta tähän ja vetelen ympäriinsä näkymättömiä nuolia, joiden olemassaolon unohdan täysin.

Graduni aihe "jatkaa" kandini aiheesta. En tiedä edes itse mitä tuo "jatkaa" tarkoittaa, mutta kerronpa kandistani, se kuvaa pienoiskoossa graduani ja tuotantoprosessi on ollut vähän samansuuntainen. Tarkoituksenani oli aikoinaan tehdä kandini Herbert Marcusen yhteiskuntateoriasta. Syy tähän oli, että asiasta mainittiin kriittisen teorian luennolla ja päähäni jäi mielikuva, että jos haluaisi tutustua kriittisen teorian ytimeen, niin pitäisi lukea Valistuksen Dialektiikka, Välineellisen Järjen Kritiikki ja Yksiulotteinen Ihminen. No kaksi aiempaa olin jo aiempana kesänä tenttinyt, joten mikäs sen mukavampaa kuin tehdä sen kolmannen pohjalta kandi. Kirjastoon kirjaa lainaamaan mennessäni käteeni kuitenkin tarttui Marcusen Yksiulotteisen Ihmisen lisäksi pari esseekokoelmaa – nehän minä luen nopeasti ja ne antavat yleiskuvan, joka auttaa sisäistämään itse päälähteen. No siinä kandissa kävi niin, että pääteosta en sen puitteissa koskaan lukenut ja keskityin niihin yleiskuvan antaviin lähteisiin. Samalla kuitenkin kandista tuli aika sellainen puolivillainen viritelmä, suunnitelma jäi elämään kriteeriksi, kandissa ei ollut päälähdettä jne. Ja sen suhteen jäi jo sitä tehdessä elämään sellainen epäonnistumisen tunne, kun tiesi etukäteen minkä kirjojen pohjalta sen kirjoittaa. Itse kirjoittamisesta ei tullut yhtään mitään. Kandiseminaariin piti tehdä 10 sivun teksti, joka oli puoli viikkoa ennen deadlinea sählätty räpellys. Tämän pohjalta jatkoprosessointi kuitenkin jäi, kun koskaan ei ollut tyytyväinen omaan tietopohjaan ja lopullinen maalarinteippiviritelmä syntyi, kun viikkoa ennen kandin deadlinea tuli vihdoin se tunne, että nyt alkaa olla kusessa ja olisi pakko tehdä. Vielä kuitenkin kului kaksi päivää ennen kuin rupesi oikeasti kirjoittamaan ja ensimmäisen kirjoituspäivän jälkeen tajusi, että eihän tätä kerkeä valmiiksi saada, no sitten tuotti tekstiä minkä kykeni, löi hampurilaiseksi aiemman 10 sivun kanssa (joka oli tarkoitus kirjoittaa kunnolla uudestaan) ja viimeiset puolitoista päivää sitten keskittyi siihen tekstin ja sanojen muovaamiseen siihen muotoon, että ne kuvastavat melko tarkasti yksiselitteisesti mitä aioin sanoa.

Mutta kandista ei pitänyt kirjoittaa, vaan gradusta. Gradu jatkaa siis tuota samaa tuotantoprosessia ja sama valmiiksiepäonnistumisen fiilis on taustalla. Tällä kertaa kuitenkin myöskin se Yksiulotteinen ihminen on luettuna (ehkä puolitoista kertaa), muistiinpanoja minulla kuitenkaan siitä ei ole, eikä ehkä tule olemaankaan. Mikä kuitenkin kandin suhteen eroaa aika radikaalisti gradussa on, että vaikka työ ei olekkaan edennyt, olen sisäistänyt omia ongelmia ja niiden syitä (pakkohan niitä on puolessatoista vuodessa). Ja kysymys siitä miksi MINUN gradu ei muodostu on aika mielenkiintoinen itsessään (capslock "minun" pyrkii kuvaan ironiaa ja luomaan epämääräisen tunteen lukijan arvostellessa edellistä lausetta ja arvioidessa onko sen kirjoittaja täysi narsisti). Taas olisi nuolille tarvetta... Mutta siis kandini tarkoituksena oli tutustuttaa minut itseni Herbert Marcusen yhteiskuntateoriaan. Miksi taas valitsin kyseisen aiheen, siihen oli kaksi syytä. 1.) Aihe oli kohtuullisen mielenkiintoinen, verrattuna melkein mihin tahansa filosofian kurssien sisältöihin tuota edeltäneinä vuosina. 2.) Pyrkimys olla hyvä oppilas (Tai siis sellainen, jollaisen jokainen äiti haluaa lapsensa olevan ala-asteella. Eli siis seuraavan opetusta ja pyrkien kuuntelemaan mitä opettajat sanoo jne.). Pyrkimys kuitenkin kuvaa ehkä liikaa intentiota, kun taas syynä ennemminkin on tiukkaan lyöty totunnaisuus tai koulutus (mielessä koiran tavat).

Gradun suhteen oikeastaan kohdat 1.) ja 2.) eivät enää päde. 1.) Aihe ei enää oikeammin kiinnosta. 60-luvun opiskelijaideologian ympärillä pyörivät tekstit ovat aika raskasta luettavaa, kun vihdoin ja viimein mieltää sen, että maailma ei ole vuosikymmenien aikana muuttuntu yhtään paremmaksi paikaksi. Ja kyyninen ajatus lyö, että silloin aikoinaan nuoret (ja jotkun vähän vanhemmatkin) mellakoivat kokemaansa epäoikeudenmukaisuutta vastaan, nykyään "tapa vaikuttaa" on jaa tämä viesti facebookin tilassasi, jos koet tämän epäoikeudenmukaisena. No onhan meillä tosin esim. Kreikka ja sen tapahtumat, joten aihepiiri ei ole loppujen lopuksi oikeastaan yhtään epärelevantti, vaan hyvinkin ajankohtainen. Tosin tässä vaiheessa on iskenyt oma lopahtaminen, eikä aiheesta ole jaksanut kiinnostua, pelkästään uutisten lukeminen on tarpeeksi ikävää. Mutta ehkä parin/muutaman vuoden päästä. 2.) Gradu ei siis tosiaan etene, joten sellainen samantapainen koulupoikamainen valppaus ja uutteruus puuttuu. Tästä kuitenkaan en ole päässyt eroon, sillä aihepiiri ei ole muuttunut paljoakaan ja projekti on periaatteessa vieläkin täsmälleen sama kuin kandin suhteen.

Mutta siis (valitan "mutta siis" -toistoa, ne pyyhin ja muokkaan muiksi ilmaisuiksi normaalisti tekstin kirjoitettuani valmiiksi) nyt on melkein päästy niinkin pitkälle kuin gradun aiheeseen. Oletettu lukija varmasti ihmettelee, että "mitä tämä kaikki äärimmäisen pitkä ja turha johdattelu on ollut, rykäisisi vain ulos mikä sen gradun aihe on!". Gradu siis on ollut nimellisesti "vireillä" puolitoista vuotta (tämän myöntäminen hävettää jokainen kerta) ja minulla on ollut aihekin oikeastaan selvillä koko ajan. Kuitenkin kesti varmaan vuosi ennen kuin pystyi sanomaan yhdessä lauseessa mikä se aihe oli. Aiheen muovautuminen mielessä oli käynyt läpi pitkän prosessin, vaikka ilkeästi sanottuna voisi väittää kyseessä olleen ennemminkin otsikon miettimistä koko ajanjakson. Tällainen pieni muovautuvuus on kuitenkin ollut todella tärkeää (mihin nähden?). Selvästi alkaa hidastua tekstin tuleminen, mutta olen saanut aikaan 8 kappaletta puolentoista sijaan (mikä olisi ennemminkin normaalivauhtia; tai sitten olisin kirjoittanut 3 kappaletta, koska tämä ei ole sähköposti, tiedä häntä). Tai ei ehkä hidastua, mutta ei jaksa enää kirjoittaa aivan kaikeasta.

Mutta kirjoitetaan silti tuosta aiheenmuovautumisprosessista, sillä se on suurin anti mitä olen konkreettisesti(?) saanut aikaiseksi graduni parissa. Alkuperäinen aiheeni koski Herbert Marcusen taideteoriaa. Kyseessä siis oli kummallinen ilmiö, jossa 60-luvulla eräs ulkomaailman suhteen maailman aktiivisimmista (ja Yhdysvaltain valtion eniten vihaamista) filosofeista vetäytyy julkisuudesta. Eli yksinkertaisesti selitettynä: Marcuse oli iso nimi 60-luvun opiskelijaliikkeessä ja innokas liikkeen kannattaja. Sitten kuitenkin maailma rauhoittui (tai ainakin sisäinen kapina) ja seurauksena hävisi myös liike, jonka puolesta Marcuse olisi voinut puhua. No mitä hän tekee? Kirjoittaa tietenkin jonkin verran jälkikatsausta, jossa selittää miksi näin tapahtui, mutta entä tämän käsittelyn jälkeen? No kirjoittaa tietenkin – mistäpä muusta – kuin taiteesta. Mitä ihmettä tässä tapahtui? Miksi ihmeessä henkilö, joka on ollut harvinaisen läheisessä kosketuksessa ulkomaailman kanssa, sitä analysoidessaan, vetäytyy taiteen pariin? Melkoinen täyskäännös!

No vastauksena aiempaan tietenkin on, että taiteen ja yhteiskunnan/ulkoisen maailman välillä vallitsee jonkinlainen suhde, eikä oikeastaan minkäänlaista käännöstä ole koskaan tapahtunutkaan. No niin, siinäpä siis aihe graduun, mutta gradu ei etene. Kuitenkin tekstejä lukiessani ja niiden sisällön jälkikäteen mieleeni jossain muodossa palautuessaan rupeaa huomaamaan entistä enemmän yhteyksiä itseensä ja omaan luomisprosessiinsa. Ei minun gradu mitään taidetta tule olemaan. Mutta vähitellen poimittuani erilaisia yhtymäkohtia Marcusen taideanalyysistä (tai sitä sivuavista kohdista), rupesi mielenkiintoni vähitellen siirtymään kohti luomisprosessia tai sen ennakkoehtoja (tai jokin muu hieno sana tähän). Syksyllä oli kolmas ja siten viimeinen graduseminaari, jonka puitteissa tehty tuotos eteni täsmälleen samoin kuin kandini. Tunne siitä, että asioita ei ole sisäistänyt. Mutta hämmästys olis suuri, kun huomasin, että tekstini sisältö ei käsitellytkään Herbert Marcusea vaan oli käsitteli kokonaisuudessaan Sigmund Freudin käsitystä persoonan ja kulttuurin muodostumisesta.

Näinpä siis olen melkein saanut aikaan tämän ajatuksenkulun läpikäymisen, ja kirjoittanut paperille (valkoiselle pohjalle) ensimmäistä kertaa minkä ihmeen prosessin gradun kanssa on kulkenut (vaikka tekstiä ei olekkaan). Ehkäpä se on terapeuttista (Freudin tullessa mieleen) tai jotain vastaavaa rakentavaa. Mutta kirjoittaa vieläkin ne muutamat rivit ja käydä aihe loppuun. Tätä kautta siis huomasin, että ehkäpä sen Marcusen ei tarvitsekaan olla kirjoittamiseni keskiössä. Sen sijaan voisi keskittyä oikeasti aiheeseen joka kiinnostaa tällä hetkellä. Eli (taiteellinen) luominen tai siis ymmärtämään mistä siinä on kyse. Aiheestahan varmasti löytyisi miljardi erilaista kirjaa sinänsä, mutta oma kiinnostukseni on yksinomaan kulkemani tien (kuulostaapa muuten tyhmältä käyttää fraasia tehtävänannosta) seurausta. Eli taiteella ja yhteiskunnalla on toisiinsa läheinen suhde, taiteella on siis konkreettinen ja tärkeä merkitys. Vähitellen kuitenkin oppii myös sisäistämään, että vaikka näin onkin, ei siitä minun ole pakko kirjoittaa, vaikka tärkeä aihekin olisi (sillä tämänhän päätöksen olen tehnyt jo aiemmin; ja tästä lähtee nuoli Kreikan kriisiin). Mutta siis (<-taas) (taiteellinen) luominen on jännittävä ja monimutkainen ilmiö, johon on monta tulokulmaa. Kun on seurannut oman päänsä sisällä miksi oma luominen ei ota luonnistuakseen, istuu psykoanalyysi Freudeineen ja Marcuseineen siihen melko mallikkaasti omissa mielikuvissa taiteen selittämiseen. Näin rupeaakin olemaan pakka melko valmiina. Kun tuota tekstiä on näin hirveästi tässä jo valmiina, niin käydään lävitse vielä ihan viimeaikainen suunnitelma: Kun tämän vuoden puolella vihdoin päässyt yli Marcusen ylivallasta, niin päätin ihan viime viikolla, että otetaan sankkoon pyörimään vielä kolmaskin setä, nimittäin Erich Fromm. Aihe on toki täsmälleen sama, mutta Frommin etu kahteen muuhun nähden on, että hänen tekstinsä ja ajattelunsa ja kirjoituksensa ovat ymmärrettäviä. Heistäpä sitten sekoittelee aiheen kasaan. Ja aihepiiri käsittelee sitä kuinka taiteilija syntyy yksilöstä. Gradun otsikko tulee sitten hivuamaan jotain luokkaa: tarpeiden sublimaatio, persoona ja taiteilijan synty.

Valehtelin kaikille, enhän ole vastannut vielä kaikkiin kysymyksiin, sillä ne sisälsivät "mitäs tästä eteenpäin" -osion. Eli tarkoituksenani olisi saada vihdoin loppuun kandini parissa aloittamani projekti Marcusen parissa (mille en itsessään suurta arvoa anna), mutta siitä vapautuminen olisi kyllä erittäin mukava juttu. Mutta mitä siitä eteenpäin, erm... oohm... Kun on tämä taideaihe jossain mielessä aina ollut läsnä (vaikka tekstiä ei olekkaan tullut), niin sitä on ruvennut kiinnittämään huomiota taiteeseen itseensä ja kiinnostumaan siitä itsestäänkin. Sen parissa saattaisi olla ihan mielenkiintoista vuosi tai pari viettää, tai kunnes kyllästyisti. Mitä tämä muodossa tai toisessa sitten meinaa, ei mitään hajua. Laitetaan nyt tähän väliin huomautuksena, jonka olisi pitänyt tulla jo paljon aikaisemmin, että monessa kohtaa käyttäessäni termiä taide, olen tosiasiassa tarkoittanut kulttuuria. Taiteen ja kulttuurin suhde sekin on jännä asia, mutta sovitaan niiden olevan täsmälleen sama asia. Suomalainen alkoholi(kulttuuri=taide). Mutta mistä jatkaa gradun jälkeen, kulttuurin lähettyvillä tosissaan olisi mukava työskennellä. Se vaan, että sielläkin lienee ostajan markkinat, vaikka itse ei itse laittaisikaan taiteilija-apurahahakemusta vetämään.

Minulla ei siis tosiaan ollut parempaa tekemistä kuin ruveta kiiirjoittelemaan isoapitkää tekstiä. Mutta musiikin kuuntelu onnistuu tässä sivussa hyvin ja ehkäpä (varmasti) tämä on parempi kuin kuunnella sitä musiikkia ja pörrätä uutissivustoilla lukemassa kolmanteen kertaan päivän uutiset. Musiikki on muuten kanssa kumma asia, sitä kuunnelessa ei oikeastaan pysty olemaan aloillaan vaan on ihan pakko tehdä jotakin, olipa tämä sitten mitä tahansa hyödyllisempää tai hyödyttömämpää. Kuitenkaan oikean tekstin tuottamista tai "oikeaa" lukemista (kauno- ja tietokirjallisuus) en ole koskaan pystynyt moniajamaan musiikin rinnalla. Tähän syynä lienee se sama koulupoikamainen tunnollisuus, joka aiemmin niin voimakkaasti vallitsi. Siinä on jotain rikollista, että koulutöiden rinnalla uhraa osan aivokapasiteetistaan musiikkiin, kuten myös on loukkaus kirjailijaa kohtaan sanoa, että hyvä 100 vuotta sitten kuollut herra, kirjanne ei itsessään riitä minulle, vaan kuuntelen eri aikakauden ja maanosan musiikkia. Ehkäpä yritän kirjoittaa gradustani ekan oman tekstini, jonka suhteen pääsisi noista musiikin ja tekstin sotkemisen kieltävistä sovinnaisuuslaeista.

Kiitos ja näkemiin!

Hyvää Eurooppapäivää ja Timon (Soinin) nimipäivää! tv: nimim. Tänään en oikolue

PS (↑): ompa pelottavaa tuon julkaisunapin painaminen. Minnehän se tämän postaa?