Olen tällä hetkellä graduseminaarissa jo toista kertaa. Viime vuonna aiheeni kaatui ja syksyllä sain ohjaajaltani uuden, johon orientoituminen on ollut melko vaikeaa. Käytännössä olen vielä lähtöruudussa, en vain tiedä, mihin suuntaan lähteä ja mitä tehdä. Kirjoittaa kuulemma pitäisi. Ravaan ohjaajani luona solkenaan ja lähden tapaamisista voimaantuneena, mutta seuraavana päivänä edellisen päivän luottamus on vaihtunut ällötyksensekaiseen epävarmuuteen ja pakokauhuun.
Olen journalistiikan opiskelija, eikä kirjoittamisen pitäisi olla minulle se vaikein haaste. Näin nyt kuitenkin on. Omien ajatusten ilmaiseminen tuntuu ylitsepääsemättömältä ja tuijottelen tyhjää tekstitiedostoa tuskissani. Graduseminaarissa tunnen oloni nöyryytetyksi ja tyhmäksi, kun muut tekevät gradujaan täysipäiväisen työn ohessa ja silti edistyvät.
Itse en ajanpuutteesta voi valittaa. Aikaa on paljon, mutta se on hallinnassani vain osittain. Olen syksyn aikana katsonut satoja ja satoja kissavideoita gradutiedoston ollessa auki taustalla. Bitstrippejä tuli myös tehtyä aika paljon.
Näihin mietteisiin.
- Helena
 |
| Asiaton kielenkäyttö on irroittamaton osa tähänastista graduprosessia. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti