Jos sitä edes yrittäisi, eli gradutaipaleeni

Minun gradutaipaleeni alkoi noin puolitoista vuotta sitten ensimmäisestä seminaarista. Tai oikeastaan ei: taival alkoi varmaankin jo lukioaikoina, kun mietin voinko hakea yliopistoon jos lopuksi täytyy kirjoittaa se gradukin. Samalla logiikalla voisi hylätä haaveet sairaanhoitajan ammatista ennen opiskelua, koska ei osaa vielä ottaa verikokeita. Uskalsin hakea, ja gradun uhkaavuus ehti hieman laantua opintojen aikana.

Ensimmäistä seminaaria edelsi pitkä panikointi ja aiheen loputon vatvominen. Valitsin aiheen lopulta muiden ehdotusten pohjalta, ja se on muovautunut jokaisen professorin tapaamisen jälkeen. Kävin kaksi seminaaria joista minulle jäi käteen tutkimussuunnitelma ja hämmennys. Kolmas seminaari oli tarkoitus suorittaa jo syksyllä, mutta lykkäsin sitä keväälle, koska pelkäsin sitä hetkeä kun omasta graduprosessista täytyy kertoa ykkössemmalaisille: ei siksi, että pelkäisin puhumista, vaan siksi, ettei olisi mitään kerrottavaa. Toki reiluudesta itseäni kohtaan voisi kai ottaa huomioon senkin, että otin keväällä opiskelujen ulkopuolella vastuulleni paljon tehtäviä, eikä gradun yhdistäminen näihin ole ollut ihan mutkatonta. Lopulta päätin siirtää gradun hetkeksi syrjään, ja hoitaa sillä välin muita opintoja ja elämää.

Tällä hetkellä edessä on siis viikon päästä alkava kolmas seminaari sekä se gradu. Viimeiset kuukaudet eivät ole olleet täyttä lomailua jälkimmäisestä, sillä ei 60-80 sivun tutkielmaa saa kovin helposti siirrettyä pois mielestä. Syksyn olen pähkäillyt etenemisjärjestystä: haastattelut pitäisi saada tehtyä jotta gradua pääsee kirjoittamaan, mutta haastatteluita ei voi tehdä ellei jotain ole kirjoitettuna. Tiedän mitä gradun kirjoittaminen merkitsee: mahdollisuutta siirtyä johonkin uuteen, mitä se sitten onkaan. Tästä iloisesta merkityksestä huolimatta itse graduun on ollut vaikea suhtautua yhtä sitoutuneesti kuin vaikkapa pääsykokeisiin lukemiseen.

Olen nähnyt kuinka kaveripiirissä gradut valmistuvat tai ainakin etenevät tasaisesti ja varmasti, kun itse tunnen jääneeni junnaamaan alkuvaiheeseen enkä saa työtä edistymään. Matkan varrella olen kuullut loistavista tekniikoista joita en hyödynnä tai jotka eivät minulla toimi, ja usko hiipuu. Toisaalta tiedän, että voin saada paljonkin aikaan kun jostain innostun. Jollen siis osaa gradusta innostua, voisin ainakin lakata uskottelemasta itselleni että sen kirjoittaminen on minulle mahdotonta.