Hain graduaiheeni sivuaineeni proffalta tausta-ajatuksena
parantaa tulevaa työllistymistäni tekemällä graduni jostain
tarpeellisesta aiheesta. Sain hyvän aiheen ja 9 mapillista arkistosta kopioitua
alkuperäismateriaalia, pöytäkirjoja ja niiden liitteitä, erilaisia päätöksiä,
esityslistoja ja loputtomasti näihin liittyvää sälää.
Kahlasin mapilliset läpi, pilkoin aiheen pienempiin osasiin
ja tein kahdesta eri osa-alueesta seminaarityön ja sivuaineen proseminaarityön.
Innostuin asiasta, homma oli hyvässä vauhdissa. Lisäksi oli pitkä liuta
kysymyksiä ja ajatuksia, siitä mitä jatkotutkimuksessa pitäisi tehdä, mistä
pitäisi ottaa selvää ja ketä haastatella. Vuonna 2005. Seuraavana vuonna oli
tarkoitus valmistua töiden ohella. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana. Ja sitten
ei ollut enää edes tarkoitusta. Viimeiset viisi vuotta olen hoitanut kotona
lapsia, joita on nykyisin kolme.
Olen istunut tuijottelemassa gradutiedostoja useampaan
otteeseen vuosien varrella. Ensin työn ohella, sitten miehen lomilla, aina silloin, kun olen pystynyt parisen viikkoa olemaan
päivisin pois kotoa. Muutaman viikon, joista ensimmäinen menee siihen, että
kahlaan läpi kaikki epämääräiset sälätiedostot ja kirjoittamani sekavat pätkät,
toinen siihen, että yritän päästä perille alan viimeaikaisista tapahtumista,
tässä vuosien varrella julkaistuista teoksista ja muusta ajankohtaisesta.
Sitten onkin hyvällä tuurilla ollut viikko tai kaksi tehdä varsinaista
tutkimusta ja käydä läpi materiaalia, jotta voin taas onnellisesti unohtaa
tämän kaiken ennen seuraavaa kertaa ja aloittaa maidoksi sulaneilla aivoillani
uudelleen alusta.
Vuosien kuluessa ja yliopistomaailman etäännytyä elämästäni ajatus ymmärrettävän tieteellisen tekstin, käsitettävien tutkimustulosten ja perustellun
argumentaation tuottamisesta on kasvanut lähes ylitsepääsemättömän suureksi. Olen
taapertanut kirjastolle, tuijotellut tiedostojani ja mennyt illalla kotiin
saamatta mitään tehtyä. Kohta 2 (ja miksei myös kohta 3
silloin aloittaessani) Marjaanan bloggauksesta osuu ja uppoaa myös täällä.
Tällä hetkellä tarvon suossa, josta en löydä ulos, koska en
tiedä mihin tarttua. Kahlatako läpi taas yhdeksän mapillista aineistoa?
Lähteäkö arkistoon katsomaan, mitä puuttuu? Lukeako ensin matkan varrella
ilmestynyttä kirjallisuutta ja muuta tutkimusta? Vai pitäisikö ensin saada joku
teoria, mitkä teoria, mistä se tulee, miten sen saa nivottua työhön? Olen
erittäin epäteoreettinen ihminen, mutta kai tähän tieteellisen tekstin
kategoriaan kuuluvaan sepustukseen pitäisi joku viitekehys saada. Tekstin määrä
ei tule olemaan ongelma, pystyn suoltamaan loputtomat määrät liirumlaarumia,
mutta tässä tapauksessa pitäisi löytää laatua korvaamaan määrää. :P
En ollut kuukausiin käynyt yliopiston sähköpostissa,
kun satuin sen pari viikkoa sitten avaamaan ja Gradu vauhtiin –kurssi pomppasi
silmieni eteen. Tämä oli selvästi merkki siitä, että nyt on Aika. Aika ravistaa
kaikki maitohöyryt korvista ulos ja aloittaa uudestaan, viskata sivuun vuosien
möröt, jotka kuiskuttelevat pöydän alta ja nurkista. Tosin vieläkin pelottaa.
Tutkimusaihe, oliko se joku lasten retkiohjelma? Teoria, hmm, voiko sillä pestä
vauvan pyllyn?
Olen aina ollut viime hetken suorittaja. Ensin tuskailen
loputtoman kauan sitä ja tätä, sitten ihmettelen tuota ja vaikka siivoan
jääkaappia ja ammeen alusia vältelläkseni itse tekemistä. Sitten lopulta,
päivää, viikkoa, kuukautta ennen työn palautusta tai tenttipäivää luen,
kirjoitan, tutkin, hutkin ja tulostan hullun raivolla asiat valmiiksi. Yleensä
lopputulos on ollut hyvä. Ehkäpä tämä kahdeksan vuoden marinointi ja pohdinta-aika
takaa erityisen loistavan lopputuloksen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti