Tieto auttaa kirjoittamaan, kirjoittaminen tietämään – ainakin sen, ettei tiedäkään

Olen pikkuhiljaa yliopistovuosieni aikana hoitanut asennevammaani tieteellistä kirjoittamista kohtaan muun muassa lukemalla innostavia ja persoonallisia tieteellisiä tekstejä. Muutama vuosi taaksepäin, opiskellessani kirjoittamisen perusopintoja, pohdin suhdettani tieteelliseen kirjoittamiseen  ja aloitin asenneongelmani  selvittämisen myöntämällä, että jostain syystä se herättää minussa ristiriitaisia tunteita: nautin esseistisen asiatekstin kirjoittamisesta, mutta varsinainen tieteellinen kirjoittaminen tutkimustulosten raportointeineen haukotuttaa. Syyksi erittelin oletukseni tieteellisen kirjoittamisen asiallisen puisevasta ja persoonattomasta tyylistä, vaikka eihän se oikeasti vaadi kumpaakaan: kunhan sisältö ei häviä kielellisen kikkailun taa.

Lähinnä kai pelkäsinkin joutuvani kirjoittamaan tieteellistä tekstiä tylsästi, koska omaa ääntä ei muka saanut tuoda esiin. Gradun suhteen pelko numero yksi sen sijaan tuntuu olevan kirjoittavani omaäänistä epätieteellistä tekstiä keksityllä tutkimustiedolla. Yhden solmun avaaminen on siis johtanut huomattavasti tiukemman luo.

Tein kandini hyvin erilaisesta aiheesta kuin mitä graduni tulee olemaan: yksinäisyydessä tapahtunut näytelmätekstin tutkailu on kaukana kirjallisuusterapeuttista kasvuryhmää tarkastelevasta tapaustutkimuksesta. Päässäni risteilee pelkoja muun muassa siitä, saanko tarpeeksi, ja tarpeeksi olennaista, materiaalia kootuksi: joudunko vetämään tutkimustulokseni tyhjästä? Pelkään kirjoittavani itsestäänselvyyksiä. Pelkään, ettei tutkimuksellani ole mitään väliä.

Toisaalta ajattelen, ja yritän epätoivoisesti luottaa siihen, että varsinaisen kirjoitusprosessin alkaessa minulla on pakostikin vähintään tyydyttävä määrä tietoa tutkimusaiheestani:olenhan siinä vaiheessa ohjannut kirjallisuusterapeuttista sanataideryhmääni lukuisten tuntien ajan. Minulla on myös äänitteitä, ryhmäläisten kirjoittamat esitieto- ja loppuarviointilomakkeet, teoriakirjallisuuttakin. Kai niistä jo jotain nyhjäisee?

Yritän myös pitää mielessä, että kirjoittaminen on aina paljon muutakin kuin jo hankitun tiedon sanallistamista. Yritän uskoa siihen, että tutkimustiedon kirjoittaminen tuottaa sitä lisää: avaa syy-seuraus -suhteita, nivoo irralliseltakin tuntuvia huomioita yhteen tai vähintäänkin auttaa huomaamaan sen, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Omien virheiden osoittamisessa kai piilee tapaustutkimuksen takaportti: voin ainakin todeta, että ei näin, ei todellakaan näin.