Ajatuksia akateemisesta kirjoittamisesta

Nyt on tullut se aika opiskelujen, kun kaikki muu on tehty ja jäljellä on enää se pahin. Olen koko yliopisto-opiskelujeni ajan, kohta 7 vuotta, pitänyt akateemista kirjoittamista pakollisena pahana ja suosinut enemmän käytännönläheisiä kursseja, aina kun mahdollista. Nyt on kuitenkin aika ottaa härkää sarvista, koska tiedän varmasti että jos en sitä nyt saa kunnolla alulle ja sen verran pitkälle, etten enää kehtaa jättää kesken, se jää kokonaan tekemättä.

Olen siis tietojärjestelmätieteen 7. vuoden opiskelija, ohjelmoija ja nörtti. Graduprosessini alkoi hyvissä ajoin jo viime syksynä. Mietin aiheen valmiiksi, etsin ohjaajan, pidin aihe-esittelyn ja suunnittelin työn rakenteen. Siihen jämähti, nyt tarvittaisiin sitä kuuluisaa motivaatiota aloittaa itse työ.

Tieteellistä tekstiä kirjoittaessa olen huomannut (lähinnä ehkä kandidaatintutkielman kanssa), että ongelma minulla on vähintäänkin yhtä paljon tiedon etsimisessä ja siihen perehtymisessä, kuin itse kirjoittamisessa. Kandidaatintutkielma ei tunnu jälkeenpäin mietittynä ollenkaan niin isolta työltä, mutta muistan kyllä hajoilleeni siihenkin aika tavalla. Tehtyä se kuitenkin tuli. Toivon että gradun kanssa käy samalla tavoin - se on saatava valmiiksi, vaikka sitten hammasta purren.

Minun 'tieteellinen kirjoittaminen' elämys tähän mennessä




Kirjoittin minun kandidaatti tutkiemani englanniksi vuonna 2012. Ennen minun täytyi kirjoittaa vain esseet (aina englanniksi) kurseille. Olin kandidaattiopiskelija Unkarissa, ja pääaineenani oli englanti.
Aloitin suomea maisteri opinnot vuonna 2012. Tästä syystä en tiedä paljon suomen akateemisesta kirjoittamisesta (ymmärren että esim. onko täällä käytetty englannin MLA-tyyli). Minulla ei ole paljon suomen kielen kokemusta tieteellisesta kirjoittamisesta. Kyllä, minun täytyi kirjoittaa lyhyt esseetä ennen suomeksi, mutta en tiedä, onko se merkitystä.

No se iso G

Liitynpä viimein minäkin muiden gradun tekemistä pakoilevien (ja pakoilusta toivottavasti hiljalleen irrottautuvien) joukkoon.

Graduni on ollut jo muutaman vuoden tekeillä – joskin lähinnä vain ajatustasolla. Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, eikö? Graduprosessiani on viivästyttänyt enemmänkin sopivan aiheen löytyminen (ja aiheen vaihtuminen useita kertoja) kuin varsinaisen tieteellisen tekstin tuottamisen vaikeus. Päinvastoin, kirjoitan mielelläni erilaisia tekstejä, joita onkin tullut kirjoiteltua jokunen yliopistovuosien aikana. Erityisesti esseitä, joita on yleisesti tituleerattu pohtiviksi pienoistutkielmiksi, on tullut kyhäiltyä useita kymmeniä. Tieteellistä kirjoittamista on tullut harjoiteltua myös englanniksi yhden kurssin verran.

Jos siis olen selvinnyt englannin kielisestä tieteellisen kirjoittamisen kurssista, niin mikä varsinaisen gradun kirjoittamisessa sitten on niin vaikeaa? Luulen, että kyse on ennen kaikkea itselleni asettamista paineista hyvän tekstin luomisen suhteen – siis eräänlainen ramppikuume gradun aloittamiseen sovellettuna. Tiedostan olevani varsin kriittinen omia tekstejäni kohtaan, ja voisinkin istua tietokoneen ääressä hiomassa tekstejäni maailman tappiin asti. Tämä tapa on sellainen, jonka toivoisin hieman hellittävän kurssin aikana. Tilanne onkin se, että nyt gradu on saatava vauhtiin ja valmiiksi, jotta yksi vaihe elämässä voi tulla päätökseen. En halua olla se ystäväporukan ja suvun ikuinen graduntekijä, joka kuulumisia vaihdettaessa toteaa aina vain elämänsä pyörivän ikuisuusprojektina tunnetun gradun ympärillä. 

Taistelu kirjoittamista vastaan

Heti alkuun on todettava kuinka huojentavaa on lukea muiden kurssilaisten blogi-postauksia tieteellisestä kirjoittamisesta ja omista gradu-prosesseistaan. Huh, en olekaan ainoa, jolla on liian pitkä aika opinnoista eikä mitään hajua kuinka saada gradu kasaan. Okei, muilla on varmaan edes jotain hajua, minulla ei. Mutta vertaistuki, se on mukava asia se.

Pakko se gradu olisi kuitenkin kyhätä, jos ei muuten niin oman mielenterveyden vuoksi. Vuodesta 2009 olen ollut ”tekemässä gradua”. Oikeasti olen tehnyt kaikki muut opinnot loppuun, ollut monta vuotta kokopäivätöissä ja käyttänyt hirveän paljon aikaa gradun tekemisen välttelemiseen. Nyt alettaisiin olla siinä pisteessä, että välttely käy jo turhan raskaaksi, kun se yksi onneton tekemätön asia muistuttaa kuitenkin itsestään joka päivä. Voisi olla helpompaa vaan tehdä se gradu.

Kirjoittamisen tuska on ollut yksi isoimmista välttelyn syistä. Voisin lukea kirjallisuutta ja tehdä hajanaisia muistiinpanoja varmaan loppuelämäni, kunhan ei vain tarvitsisi aukaista wordia ja ruveta oikeasti hommiin. Periaatteessa pidän kirjoittamisesta enkä koe tieteellistä kirjoittamista välttämättä vaikeana. Parin vuoden kirjoitustauon aikana olen tietysti unohtanut oikeat viittauskäytännöt ja muut tieteellisen kirjoittamisen ulkokohtaiset vippaskonstit. Niistä en kanna huolta, ne varmaan palautuvat mieleen viimeistään laitoksen graduopasta vilkaistessa. Se, mikä kirjoittamisessa kammottaa, liittyykin varmaan enemmän itse sisältöön. En tiedä mistä aloittaa, kokonaisuus ei hahmotu, tuskin enää muistan mikä gradun aihekaan oli, haluanko enää edes jatkaa siitä vuosien takaisesta aiheesta..?

Ja se itse kirjoittaminen, se on niin H I  D   A    S    T     A . Kun ei ole varma aiheestaan tai näkökulmastaan tai metodistaan, kirjoittaminen keskittyy keskeneräisen tekstin muokkaamiseen. Jokainen lause kirjoitetaan vähintään viisi kertaa uudelleen. Ja sitten vielä muutaman kerran lisää, jahka on saatu kappale päätökseen. Sitten sitä voikin ihmetellä, että mihin tämä kappale kuuluisi ja mitähän tässä sanotaan. Vaihdetaan kappaleiden järjestystä ja aletaan taas kirjoittaa niitä uudelleen. Siinä ei kuulkaa paljon tieteellinen teksti etene.

Kirjoittamisen flow-tila? 

Juu ei. Parhaimmillaan ehkä slow-tila. Viime aikoina enemmänkin no no no -tila.

http://whatshouldwecallme.tumblr.com/post/45200697988/sitting-down-to-write-a-paper

Anu

Tieteellinen kirjoittaminen – mitähän se mahtaa olla?

Totta puhuakseni, en ole tähän mennessä juuri uhrannut ajatusta sille, miten tieteellinen kirjoittaminen eroaa mistä tahansa muusta kirjoittamisesta. Yritän kuitenkin seuraavassa parhaani mukaan saada kirjatuksi ylös hajanaisia ajatuksiani asiasta.

Kokemukseni tieteellisestä kirjoittamisesta perustuvat pääosin opiskelujen aikana lukemiini tieteellisiin teksteihin. Voisi sanoa, että tieteellinen teksti ei jätä sijaa kirjoittajan omalle tyylille vaan teksti on enimmäkseen tiukkaa asiaa. Tosin, taitava kirjoittaja pystyy ujuttamaan tekstiinsä myös pieniä paloja persoonastaan ilman, että tekstin asiasisältö tästä kärsisi.

Tieteellisten tekstien lukeminen vaatii erilaista keskittymistä kuin nyt vaikkapa proosatekstin lukeminen. Teksti sisältää yleensä runsaasti ammattisanastoa, joten itselle täysin vieraasta aiheesta lukeminen ja luetun ymmärtäminen voi olla jopa mahdotonta. Oman haasteensa teksteihin tuo kieliaspekti, sillä useimmiten tekstit on kirjoitettu jollain muulla kuin omalla äidinkielelläni.

Olen myös jonkin verran harjoitellut kirjoittamista itsekin, muun muassa opintojen aikana usealle kurssille kirjoitettujen esseiden kautta. Olen toki myös aikoinani pusertanut työllä ja tuskalla kasaan opinnäytteen tradenomin tutkintoani varten, mutta sille paperille en suinkaan keskittynyt tuottamaan kovin tieteellistä sisältöä. Sanoisinkin, että tämän hetkinen käsitykseni tieteellisesti kirjoittamisesta perustuu siis ennemmin mielikuvien kuin todellisen kokemuksen perusteella.

Omaa kirjoitustyyliäni kuvailisin korostetun asialliseksi, jopa tylsäksi. En juuri pysty poikkeamaan asialinjasta tai tuomaan esiin omaa persoonallista tyyliäni, koska sitä ei yksinkertaisesti ole. Näin ollen tieteellisen tekstintuottamisen ei siis pitäisi olla kovin haastavaa minulle.

Tämän lyhyehkön tekstinpätkän kirjoittaminen vaati suhteellisen paljon hiomista, vaikka ei ehkä ensilukemalta uskoisi. Sikäli olenkin varmaan gradun suhteen oikealla tiellä, koska tuskin sitäkään yhdeltä istumalta tulen kirjoittamaan. Odotankin innolla, millaiseksi mietteeni tieteellisestä kirjoittamisesta tulee loppujen lopuksi muovautumaan, kun olen läpikäynyt tämän itselleni varmasti vaativan prosessin.

Jospa se nyt lähtisi viimein vauhtiin...

Ajatus gradun mittaisen tieteellisen tekstin tuottamisesta aiheuttaa ahdistusta, lievää pahoinvointia ja pelonsekaisia tunteita. Kokemukseni tieteellisen tekstin tuottamisesta eivät ole kovin lämpimiä. Olen aikoinaan, kohta 10 vuotta sitten, tehnyt ammattikorkeassa lopputyön, joka jossain määrin laskettanee tieteelliseksi tekstiksi. Sen osalta en suuremmin traumatisoitunut tai ehkä aika on vain tehnyt tehtävänsä.

Tieto auttaa kirjoittamaan, kirjoittaminen tietämään – ainakin sen, ettei tiedäkään

Olen pikkuhiljaa yliopistovuosieni aikana hoitanut asennevammaani tieteellistä kirjoittamista kohtaan muun muassa lukemalla innostavia ja persoonallisia tieteellisiä tekstejä. Muutama vuosi taaksepäin, opiskellessani kirjoittamisen perusopintoja, pohdin suhdettani tieteelliseen kirjoittamiseen  ja aloitin asenneongelmani  selvittämisen myöntämällä, että jostain syystä se herättää minussa ristiriitaisia tunteita: nautin esseistisen asiatekstin kirjoittamisesta, mutta varsinainen tieteellinen kirjoittaminen tutkimustulosten raportointeineen haukotuttaa. Syyksi erittelin oletukseni tieteellisen kirjoittamisen asiallisen puisevasta ja persoonattomasta tyylistä, vaikka eihän se oikeasti vaadi kumpaakaan: kunhan sisältö ei häviä kielellisen kikkailun taa.

Lähinnä kai pelkäsinkin joutuvani kirjoittamaan tieteellistä tekstiä tylsästi, koska omaa ääntä ei muka saanut tuoda esiin. Gradun suhteen pelko numero yksi sen sijaan tuntuu olevan kirjoittavani omaäänistä epätieteellistä tekstiä keksityllä tutkimustiedolla. Yhden solmun avaaminen on siis johtanut huomattavasti tiukemman luo.

Tein kandini hyvin erilaisesta aiheesta kuin mitä graduni tulee olemaan: yksinäisyydessä tapahtunut näytelmätekstin tutkailu on kaukana kirjallisuusterapeuttista kasvuryhmää tarkastelevasta tapaustutkimuksesta. Päässäni risteilee pelkoja muun muassa siitä, saanko tarpeeksi, ja tarpeeksi olennaista, materiaalia kootuksi: joudunko vetämään tutkimustulokseni tyhjästä? Pelkään kirjoittavani itsestäänselvyyksiä. Pelkään, ettei tutkimuksellani ole mitään väliä.

Toisaalta ajattelen, ja yritän epätoivoisesti luottaa siihen, että varsinaisen kirjoitusprosessin alkaessa minulla on pakostikin vähintään tyydyttävä määrä tietoa tutkimusaiheestani:olenhan siinä vaiheessa ohjannut kirjallisuusterapeuttista sanataideryhmääni lukuisten tuntien ajan. Minulla on myös äänitteitä, ryhmäläisten kirjoittamat esitieto- ja loppuarviointilomakkeet, teoriakirjallisuuttakin. Kai niistä jo jotain nyhjäisee?

Yritän myös pitää mielessä, että kirjoittaminen on aina paljon muutakin kuin jo hankitun tiedon sanallistamista. Yritän uskoa siihen, että tutkimustiedon kirjoittaminen tuottaa sitä lisää: avaa syy-seuraus -suhteita, nivoo irralliseltakin tuntuvia huomioita yhteen tai vähintäänkin auttaa huomaamaan sen, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Omien virheiden osoittamisessa kai piilee tapaustutkimuksen takaportti: voin ainakin todeta, että ei näin, ei todellakaan näin.