Hautaveistosten viemää

Oli hankala keksiä, mitä käsitettä voisin esitellä teille. Graduni ei lähtökohtaisesti ole kovin teoreettinen enkä täysin tiedä vielä millaisia käsitteitä tulen analyysiosuudessani käyttämään. Sellaisia voisivat ehkä olla ruumis, materia, veistos, kuolema. Tuntui kuitenkin mielekkäämmältä lähestyä asiaa historian kautta. Yksi paljon käyttämäni käsite on näköishautaveistos, joka on oma käännökseni englanninkieliselle ilmaisulle funerary effigy.

Näköishautaveistos luo varmaan jo sanana tiettyjä mielikuvia. Kyseessä on haudalla oleva veistos, joka jossakin määrin näyttää vainajalta. Ehkä olisi tarkempaa sanoa, että tutkimuksessani näköishautaveistos tarkoittaa hautaveistosta, joka esittää ihmisruumista, oli sen mätänemis- tai lihattomuusaste mikä hyvänsä. Hyväksyn siis luurangot tämän käsitteen alle, vaikka ne eivät ehkä ole sillä tavalla ”näköisiä”, kuten ehkä perinteisesti ajatellaan. Se kuinka yksilöllisesti hautaveistokset ovat seuranneet edesmenneen piirteitä, riippuu paljon aikakaudesta ja erityisesti hautataiteeseen käytetyistä varoista.

Philippe Aries on jaotellut näköishautaveistokset neljään tyyppiin. Ne ovat gisant (makaava, autuas ruumis), transi (makaava, mätänevä ruumis), assis (istuva) ja priant (polvillaan rukoileva).  Tästä kategorioinnista jäävät uupumaan seisovat, sellaiset kuin esimerkiksi Turun tuomiokirkon Åke Tott ja Kristina Brahe ovat 1600-luvun puolivälin näyttävässä muistomerkissä. Yleisesti ottaen gisant lienee tunnetuin ja edustaa ehkä jonkinlaista ikonista kuvaa näköishautaveistoksesta. Selällään makaava, puettu hahmo, joka usein pitää käsiään rukoiluasennossa. Sellaisessa on tyyneyttä ja rauhaa, uskoa kärsimyksen loppuun ja ylösnousemukseen.

Täysin päinvastaista edustaa 1300-luvulla ilmestyneet transi-haudat, joita olen kuullut suomeksi kutsuttavan myös ylimenohaudoiksi (Mikko Kallionsivu). Transi-hauta esittää vainajan alastomana ja mätänevänä, useimmiten sellaisessa tilassa, ettei vainajan piirteitä voi enää erottaa. Transi-hautojen taustaksi on tarjottu muun muassa mustaa surmaa, mutta hautojen ilmestyminen ei korreloi ruton leviämisen kanssa. Niistä on puhuttu myös memento morina, hautataiteena, joka muistuttaa ihmisen kuolevaisuudesta. Tätä ajatusta taas on kritisoitu siksi, että hautaveistosta ei ole tehty yleiseksi kuolemisen representaatioksi, vaan yksilöidyksi, juuri edesmenneeseen viittaavaksi. Kuolevat olivat ensisijaisesti kiinnostuneita oman sielunsa tilasta.

Tämä jäi hiukan lyhyeksi, mutta toivottavasti antaa jonkinlaista osviittaa niistä asioista, joiden parissa minä tutkintoani pakerran.

LÄHTEET

Ariés, Philippe (1985): Images of Man and Death. Engl. Janet Lloyd. London: Harvard University Press.

Cohen, Kathleen (1973): Metamorphosis of a Death Symbol. The Transi Tomb in the Late Middle Ages and the Renaissance. California Studies in the History of Art. London: University of California Press.

Panofsky, Erwin (1964): Tomb Sculpture. It’s Changing Aspects from Ancient Egypt to Bernini. London: Thames & Hudson.