Museoasiain neuvottelukunta kirjoihin ja kansiin

Suomen museoalan kehitys ja historia oli pitkään alue, jota ei juurikaan kirjoissa ja tutkimuksissa käsitelty. Valtakunnallinen museohistoriahanke käynnistettiin vuonna 2005 ja sen päätavoitteena oli Suomen museohistorian kirjoittaminen. Susanna Pettersson totesi Museoalan muistitietopäivillä vuonna 2006, että museohistorian näkyväksi tekeminen nostaa esiin museoiden merkityksen kulttuuripoliittisina vaikuttajina ja kertoo siitä, miksi ja kenelle museot ovat olemassa. Museohistorian kirjoittaminen vastaa myös ajankohtaiseen eurooppalaisen sivistystyön selvitystarpeeseen, jonka tavoitteena on analysoida ja ymmärtää museoiden perustamista kansallisesta näkökulmasta. Hankkeen tuloksena valmistui alan ammattilaisten kirjoittama, alan kehitystä ja historiaa ansiokkaasti yhteen kokoava Suomen museohistoria vuonna 2010.

Museoala ja sen historia ei ole pelkästään museoiden historiaa. Graduni aiheena on museoasiain neuvottelukunta (käytän myös lyhennettä MN), joka perustettiin vuonna 1974 ja lakkautettiin vuonna 1993. Museoasiain neuvottelukunta oli muinaismuistohallinnon, eli vuonna 1972 perustetun Museoviraston, neuvoa-antava asiantuntijaelin. Mm. museopoliittisten ohjelmien laatiminen, museoalan ajankohtaisten seminaarien järjestäminen ja erilaiset esitykset opetusministeriölle ja Museovirastolle olivat neuvottelukunnan tehtäviä. Lisäksi keskeisiä tehtäviä olivat aloitteiden tekeminen ja lausuntojen antaminen museoiden valtionavusta ja valtioneuvoston päätöksistä niihin liittyen, Museoviraston tilasta ja toiminnan tavoitteista.

Toisen maailmansodan jälkeen museot ovat eriytyneet neljään ryhmään; kulttuurihistoriallisiin, luonnontieteellisiin ja taidemuseoihin sekä myöhemmin vielä valtakunnallisiin erikoismuseoihin. Kulttuurihistoriallisia museoita on eniten ja ne ovatkin tulleet parhaiden huomioiduiksi päätöksenteossa ja lausunnoissa. Tämän takia museoasian neuvottelukunta sai toisen toimikautensa alussa vuonna 1979 avukseen taidemuseo- ja luonnontieteellisten museoiden jaokset. Jaosten tehtävänä oli lisätä asiantuntemusta taidemuseoita ja luonnontieteellisiä museoita koskevaan päätöksentekoon ja pohtia ko. alojen valtionosuuksia, aluemuseo- ja keskusmuseokysymyksiä sekä muita aloihin liittyviä pulmia. Jaokset valmistivat myös luonnontieteellisille ja taidemuseoille museopoliittiset ohjelmat.

Tutkimukseni aikarajaus on helppo tehdä, neuvottelukunnan perustamisesta vuonna 1974 sen toiminnan lopettamiseen vuonna 1993. Tämän lisäksi taustoitan tilannetta ennen neuvottelukunnan perustamista sekä sen hajottamisen ja tehtävien jaon jälkeen. Itse neuvottelukunnan lisäksi esittelen työssäni tarpeellisessa määrin myös sitä ympäröivää yhteiskuntaa ja neuvottelukunnan suhdetta muihin alan organisaatioihin. Esittelen lyhyesti Suomen muinaismuistohallinnon ja  Museoviraston sekä Suomen museoliiton ja Museopoliittisen yhdistyksen toimintaa ja historiaa. 

Tutkimuksessani selvitän mikä oli museoasiain neuvottelukunta ja miksi se perustettiin, kysyn myös toimiko neuvottelukunta tarkoituksenmukaisesti ja kuinka hyvin se täytti tehtävänsä sekä mikä sen vaikutus oli maamme museotoimen tapahtumiin. Mielenkiintoista on miksi neuvottelukunta lopulta lakkautettiin? Museoasiain neuvottelukunnan lakkauttamisen jälkeen sen tehtävät siirtyvät Museoviraston johtokunnalle. Niinpä selvitän myös kuinka moni MN:n jäsen siirtyi johtokuntaan ja miten neuvottelukunnan tehtävät siirtyivät johtokunnalle.

Jos aikaa, intoa ja tilaa riittää, lisäkysymyksiä on loputtomasti. Pöytäkirjamateriaalia pitäisi syventää haastatteluilla, mahdolliseti muutama sihteeri ja puheenjohtaja. Hyvä olisi kysyä kuka valitsi neuvottelukunnan jäsenet, keitä ja miksi valittiin sekä heidän asemansa vaikutusta neuvottelukunnan lausuntoihin ja esityksiin. Museopoliittiset ohjelmat olivat tärkeä osa neuvottelukunnan ja jaostojen toimintaa, joten eri museoalojen ohjelmia, niiden eroja ja merkityksiä pitäisi vertailla keskenään.Mielenkiintosta olisi tutkia myös mitä ajan lehdistössä on MN:stä ja sen aikaansaannoksista kirjoitettu.